Rohkeus ei ole vain sitä, että tekee sankaritekoja. Rohkeutta tarvitaan eniten arjen keskellä silloin, kun viimeinen pisara tipahtaa ja kevyt kantamus katkaisee jo ennestään kuormitetun kamelin selän. Rohkeutta tarvitaan myös silloin, kun elämässä on uusi alku tai epätavalliset puitteet.

 

Rohkeudesta on paljon mielikuvia. Rohkeasti-kampanjassa kysyimme vantaalaisilta, mikä heidän elämässään on rohkeaa ja erityisen paljon rohkeutta vaativaa. Saimme vastauksia, jotka koskettivat syvästi. Sanottiin, että tavallisen elämän tilanteet ovat niitä hetkiä, jolloin kysytään erityistä rohkeutta.

 

Nämä ihmiset olivat myös rohkeita, kun he kertoivat avoimesti omasta elämästään! Pyysimme vantaalaisia kuviin. Saimme tallennettua monia pysäyttäviä rohkeuden hetkiä. Dokumentaariset kuvat on valokuvannut valokuvaaja Usva Torkki. Kuvat on otettu eri puolilla Vantaata.

 

Vantaan seurakunnat haluavat rohkaista ihmisiä puhumaan arjen haastavista ja voimakkaista tilanteista, sillä kaikilla meillä on sellaisia.

 

Jakaminen on lähimmäisenrakkautta. Rohkeus synnyttää rohkeutta. Jaa oma tarinasi ja rohkeuden hetkesi Facebookissa, Twitterissä tai Instagramissa #rohkeasti ja #frimodigt tunnisteilla.

Kiire kiristää lihaksia ja kädet tärisevät. Vatsa on ollut jo viikkoja kipeä. Keskityn päivässä vain siihen, että saan työt tehtyä. Nukun, jos saan unta. Yleensä en. En tiedä, miten pääsen tästä pois, sillä en jaksa ajatella enempää kuin seuraavan mahdollisen eteen tulevan ongelman. Olen myöhässä kaikkialta.

 

Työuupumus on liian tavallista. Siitä pois pääsemiseen tarvitaan erityistä rohkeutta tehdä toisin kuin siihen saakka on tehnyt. Kiire ei ole trendikästä, ja siksi kiireen kanssa taistelevat saattavat jäädä yksin. Kerro kiireestäsi. Kerro muille, miten olet päässyt siitä pois. #rohkeasti #frimodigt

Kun mä kerron, että mulla on egyptiläinen mies, niin ihmetellään, että minkä takia joku muslimi. Minkä takia ei suomalaista? Miespuoliset kaverit ovat Facebookissa kyselleet samaa ja kadulla vastaantulijat katsoivat ensin miestä ja sitten minua, että miten sä olet tollasen ottanut.

 

Omat vanhemmat ajatteli alkuun, että kaikki muuttuu, kun hän on muslimi ja mä joudun varmaan kulkemaan huntu päässä. Nykyään he tykkäävät hänestä. Myös moni kaveri ihmetteli alkuun, mutta kun he tutustuivat mieheeni ja näkivät, miten onnellinen mä olen, ajatukset ovat muuttuneet. Moni on sanonut, että sä naurat paljon enemmän kuin ennen.

 

Meidän molempien pitää tässä oppia uutta. Mä opettelen hänen juttujaan ja hän mun juttujani. Mä olen hälle opettanut saunomisen ja salmiakin syönnit. Ensi viikolla mennään katsomaan Jokereiden peliä.

Hän on mun ensimmäinen lapsi, joka menee eskariin. Vaikka kaikki sanoo, että se on hienoa ja outoa ja uutta, niin ei sitä osaa kuvitella ennen kuin se osuu kohdalle. Kaikenlaisia tunteita on pyöritellyt ilosta suruun ja jännitykseen ja ihmetykseen, että miten se lapsi kasvaa.

 

Mä luulen, että vanhemmat jännittää eskarin alkamista enemmän kuin lapsi. Sama kuin aloitetaan päiväkoti, eskari ja ekaluokka. Vanhemmat ottaa ne niin raskaasti ja isosti. Mä yritän ajatella, että näin se vain menee ja näin sen kuuluu olla, ja näin mäkin tein. Oon mäkin mennyt eskariin ja kouluun. Yritän olla tekemättä niistä niin isoja asioita. Se lapsi kasvaa ja menee kouluun, eskariin tai päiväkotiin tai yläasteelle. Elämä vain kantaa ja kulkee.

Emma: ”Muutto tuntuu ihan kivalta. Haluaisin muuttaa kerrostaloon”.

 

Äiti ja isä: ”Ei vielä. Se on se sama tunne ollut monta vuotta. Kyllä se haikealta aina tuntuu. Pahin pelko on se, että joku käyttää häntä hyväksi. Maailma on niin pahoja ihmisiä täynnä. Onhan se suurempi huoli tällaisen nuoren kanssa. Toivoo, että löytys hyvät ihmiset siihen ympärille. Kyllä tässä rohkeutta tarvitaan ja täytyy luottaa varjelukseen. Täytyy vain luottaa, että kaikki järjestyy, kun on tähänkin asti järjestynyt. Päiväkodista asti on kaikki järjestynyt hyvin – häntä on rakastettu joka paikassa”.

Silja: Silloin, kun me alettiin puhua siitä, tulisiko meille yhteinen lapsi, sulla oli ehkä ajatus, että kyllä mä haluan lapsia, muttei vielä. Siinä oli ehkä se rohkeus, että miksei nyt. Mitä me tässä odotetaan?

 

Petri: Tavallaan mulla oli semmonen ajatus, että ennen kun mä teen muksuja, niin pitää olla valmis: on diplomi-insinöörin tutkinto, kaksi koiraa, farmariauto, rivaripätkä, 1,8 lasta ja kaksi kultakalaa, mutta tajusin jossain vaiheessa, että eikö se ole vähän turhaa. Onhan niitä ennenkin tehty niitä muksuja ja hyvin nekin on pärjännyt. Ei tarvi olla semmosta stereotyyppisen täydellistä.

 

Silja: Toivomme, että pystymme tarjoamaan hänelle semmosen olon, että hän on rakastettu ja turvassa. Että perusturva olisi itsestään selvää täällä ja meille pystyisi juttelemaan aina.

 

Petri: Mä toivon, että pystyn hänelle tarjoamaan sellaisen elämän, mitä hän haluaa. Toivon, että hän on avarakatseinen eikä näe maailmaa kovin mustavalkoisena, vaan kaikissa väreissä. Mutta loppujen lopuksi haluan, että hän tekee omasta elämästään juuri oman näköisen. Hän siitä sitten loppupeleissä päättää. Me haluamme olla tukena parhaamme mukaan.

 

Silja: Toivon, että hänestäkin tulisi rohkea ja hän uskaltaisi elää.

Istuin pöydän ääressä, odotin lääkärin soittoa ja rukoilin. Miehelläni oli vuosia sitten diagnosoitu harvinainen sairaus, joka kaksisataakertaisti syöpäriskin. Syöpä todettiin ensimmäisen kerran vuonna 2006. Viiden vuoden kuluttua se uusiutui, ja silloin sitä ei voinut enää leikata. Sairastamisaika oli sitä, että aina kun tuli verinäytteet, oli jännittävää ja ahdistavaa, mutta siihen oli vain tyytyminen. Mä otin Jumalan kädestä ne kaikki päivät, mitä meillä oli. Hän eli kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta.

 

Me kävimme Vantaan tyky-toiminnan tanssikurssin. Siellä treenattiin kerran viikossa kahdeksan vuotta. Täällä me ei sitten ehditty tanssia. Nyt olisi ehditty. Mä ikävöin häntä monenlaisina hetkinä, mutta sillon, kun radiosta kuuluu tanssimusiikkia, silloin mä itken.

 

Mun mies on mun ensimmäinen ja ainoa, ketä mä oon rakastanut. Oli sellainen suuri rakkaus. Vaikka on ollut paljon vastoinkäymisiä, musta tuntuu, että on eletty onnellinen elämä.